Rock and roll antoi äänen sukupolvelleni, joka rikkoi menneisyyden kahleet. Rock 'n' rollissa ei ollut kyse mistään muusta, kuin patavanhoillisen yhteiskunnan kieltämien, syntisinä kammoamien tunteiden löytämisestä ja ilmaisemisesta sekä länsimaisten tekopyhien ja teennäisten arvojen hylkäämisestä. Ennen rock 'n' rollia ei ollut nuorisoa. Ennen rock n' rollia ei ollut elämää. Rock 'n' roll tuoksui kapinalle. Rock 'n' rollissa oli kahleeton, kesytön rytmi.


Rock and roll antoi nuorisolle äänen! Rock 'n' roll tarjosi nuorille aitoja tunne-elämyksiä ja muutti maailmaa ja nuorison minuus- sekä vapauskäsitettä lähes kolmen vuosikymmenen aikana enemmän kuin ainutkaan maalaus tai kirjallinen teos koskaan aiemmin maailmanhistoriassa.


Mutta musiikkia, joka tuoksuu vapaudelle, joka juoksee susien kanssa, ei enää tehdä. Ekonomit ja erilaiset rahantekokoneet ovat kaapanneet rock-musiikin pohjattomaan lompakkoonsa. Nuoriso on heidän huomaamattaan aivopesty. Heidät on häkitetty onnistuneesti. Kuvaavaa on, että tänä päivänä kalpeanaama rap-artisti matkii kuin apina esiintyessään orjuutettujen mustien käsimerkkejä! Kapinallinen rock 'n roll musiikki on vaihtunut pelkkään mauttomaan höttöhuttuun, viihdemusiikkiin.


Yhdysvaltalais-senaattorien vaimoille, jotka liimailivat kaupoissa myytäviin äänilevyihin "Help Save the Youth - don't buy rock and roll records" -lappusiaan, ei olisi tullut mieleenkään kutsua rock-musiikkia 1950 ja -60 luvuilla viihteeksi! Ei, Rock 'n' roll oli syvällä alimmaisessa Helvetissä Saatanan siemennesteellä siitettyä syntiä (Rock and Roll = alunperin slangisana, joka tarkoitti esiaviollista sukupuoliyhdyntää auton takapenkillä).


Rock-musiikki on nykyään yksi kertakulutushyödykkeistä, ovela menetelmä nylkeä vaikkapa älykännyköiden rullalautailun, pelikonsoolien sekä kaljan läträämisen ohella alitajuisen vapauden illuusion varjolla nuorilta rahat ja luulot pois. Mikä on sen kätevämpi menetelmä nuorisolaumojen kaitsemiseksi kaidalle polulle ja aivojesi pehmusteeksi kuin tyhjä, lantiotaan kutsuvasti vatkaavien ja yhdyntäliikkeitä matkivien vähäpukeisten naisten esittämä idolihumppa tai näiden karsean pelottavan näköisten pullamössöpoikakarjujen soittama ja tekovihaisella äänellä laulama paheellisen kovaääninen ja saatanallisen tylsä metallirock. Todellista virtuaalista vellimunien muovikapinaa - rock and roll is dead!

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Tigersien nousu ja tuho eli kuinka kaikki todella tapahtui...

Tiikereiden ensimmäinen keikkajuliste
Lupasin aiemmin tässä blogissani kertoa siitä, kuinka Teddy & The Tigers syntyi, nousi korkeuksiin ja kuinka se, kuin Ikaros, tuhoutui, kertoa tapahtuneen, ei niin kuin rock- ja juorutoimittajat sen ovat uskotelleet, vaan niin kuin kaikki todellisuudessa muinoin tapahtui. Virtasen Jykä, Tiikereiden roudari myös muisti, että uhkasin kirjoittaa näistä tapahtumista jo 1979, joten jo oli aikakin - näin se meni:

Ai miksi kirjoitan, kun Tiikereistä on jo julkaistu Janne Salmen kirjoittama kirja? Siksi, että Salmen kirja on paikoin pelkkää puuta heinää - silkkaa shittiä - ja kirja vilisee käsittämättömiä epätarkkuuksia, hän jopa toistaa muualta lukemiaan valheita - käsittämätöntä. Salmi ei myöskään näe lehtiotsikoiden tai valonheittimien taakse. Hän näkee vain pinnalla kelluvan vaahdon, ei vaahdon alapuolelle saati vaahdon aiheuttajaa! Mutta jos näkee vain mitä tapahtui milloinkin, mutta ei miksi, ei juurikaan eroa sokeasta teuraseläinten ruokinta-automaatista! Mitä muuta aidolta Teddy-pojalta voisikaan vaatia?
Ne, jotka väittävät Tiikereitä markkinointimiesten aikaansaannokseksi on hyvä tietää, että Tiikerit syntyi oikeasti vain yhden vedonlyönnin lopputuloksena. Veltto aina puhui ja vaan puhui keikkamatkoilla kuinka hänestä vielä kerran tulee ykkönen. Mutta tämä jo tuolloin julkisuudenkipeä ja itseään muita huomattavasti älykkäämpänä pitävä mies ei koskaan laittanut tikkuakaan ristiin ykkössijansa eteen (kuten ei kuulemma nykyäänkään puhumisen lisäksi tee mitään). Kerran kyllästyttyäni ainaiseen puheripuliin jos ja jos mulla ois jos ja jos (vrt. Rolls Royce) ehdotin Veltolle, että hän lopettaa nyt paskanjauhamisen ja lyödään vaikka vetoa, että teen ykkösbändin, eikä sen tekeminen edes ole vaikeaa. Siihen Veltto: "Höpsis, näkis vaan, ai sinä vai, lyödään vaan!" Niin jätin (1975) Virtasen ja lähdin täyttämään lupaustani.

Tiikerit loppukesällä 1977
Tampereen pölyjen (Virtanen, Epe's Music Shop, Yliopisto ja tyttöystävät) jäätyä taakse ajelehdin Turun kautta melko lailla päämäärättömästi takaisin lapsuuden maisemiini, ensin Tuusulaan ja sittemmin siihen viereen Keravalle. Ja vaikka Tampereelta lähtiessäni olin luvannut vähättelevästi ajatuksiini suhtautuville Veltolle ja Korjuksen Tapiolle sekä joillekin Soundin toimituksen tähtitoimittajille tehdä tähän maahan vielä ykkösbändin - tyyliin "odottakaapa niin saatte vielä nähdä"-  niin minulla ei ollut hajukaan siitä, mikä se bändi oli ja missä se bändi oleili. Olin kuitenkin lähes kaksi vuotta kiertänyt Virtasen kanssa Suomen tanssilavoja ja nähnyt omin silmin, että nuorisoa ei niinkään kiinnostanut itseriittoiset taide- tai viihdemusiikkia tanssilavoilla tyrkyttävät inehmot, vaan he halusivat pitää hauskaa ja tanssia.... Saattoi aivan selvästi haistaa, että osa nuorista oli aivan ilmiselvästi saanut tarpeeksi maamme henkisestä ilmapiiristä. Nuoriso halusi päreiden vuolemisen, villasukkien kutomisen sekä itkuvirsien ainaisen vollottamisen sijaan elää.

Suomessahan oli tuolloin vielä voimassa huvivero. Hauskan pitäminen oli 1970-luvulla patavanhoillisessa, ahdasmielisessä ja fundamentalistisessa maassamme veronalaista toimintaa. Itkeä sen sijaan sai ilmaiseksi! Niinpä jos halusit sukupuolihormoniesi ajamana osallistua piikkilangalla muusta ympäristöstä eristetyillä huvialueilla soidintansseihin, oli ensin lepytettävä rahanahne verokarhu! Tämä oli sitä aikaa, jolloin Dannyn ja hänen seksi-lelunsa Armin "Tahdon olla sulle hellä" tahditti suomalaisten sielunmaisemaa ja dominoi maamme myyntilistoja (Onko tämä video tehty Pohjois-Koreassa; http://www.youtube.com/watch?v=MYllzQPQp78). Ja aivan yleisesti rock-musiikin kuuntelua pidettiin tuolloin vai jonkinlaisena kypsymättömyyden oireena - lapsellisuutena. Ajateltiin, että kunhan nuoret kasvaisivat ja tulisivat järkiinsä, he takuulla siistisivät tukkansa, hylkäisivät lapselliset renkutukset ja siirtyisivät kuuntelemaan vaikkapa edellä mainittua Armia ja Dannya, Metsämökin tonttua, Ruusuja hopeamaljassa, Evakkorekeä tai mikä toivottavinta, ihanaa Iltatuulen viestiä. Äiti-Suomi tulikin synnyttämään Teddy & The Tigersin keskelle laman kourissa kamppailevaa, suomettunutta, Kremliä kumarassa nuolevaa Kekkosslovakiaa, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa "tuleva" presidenttimme, yli puoli miljoonaa kannattajaa keräävän Keskustapuolueen Ahti Karjalainen valmistautui tehtävänsä kansakunnan johtajana oksentamalla Suomen pankin kokolattiamatolle ja kusemalla tiedottomassa tilassa housuihinsa. Jopa Aku Ankan epänormaalit perhesuhteet, alastomuus ja porvarillinen maailmankatsomus aiheuttivat kansalaisten keskuudessa syvää ahdistusta ja pahoja painajaisunia. Niinpä muun muassa Helsingin kaupungin nuorisolautakunta lakkautti Aku Ankka lehden tilaukset nuorisotiloihinsa. Lähes kolmannes maamme kansalaisista oli tuolloin syvästi vakuuttunut siitä, että esimerkisi Lapuan patruunatehtaan räjähdys (1976) ja Rissalan lentoturma (1978) olivat molemmat seurausta maamme kansalaisten jumalattoman synnillisestä elämästä! Katsomalla silloisia Iltatähti ja Syksyn Sävel tv-ohjelmia saa hyvän yleiskuvan siitä, millainen tampioiden täyttämä umpio Suomi oli tuolloin ja on suurelta osin yhä edelleen....

Asuin kesästä 1976 lähtien Keravalla yksin vanhan omakotitalon yläkerrassa Seunalantiellä ja kävin töissä (massasin ruostesuojalla autoja) Helsingin Konalassa D-autojen (Datsun ja Dodge) maahantuojalla Aro-yhtymässä. Enkä oikein tiennyt mitä tekisin elämälleni..... Yhtenä päivänä joskus vuodenvaihteessa 76-77 kysyin nuorimmalta siskoltani, joka tuolloin vielä kävi Keravan yhteiskoulua, että onko Keravalla yhtään kunnon bändiä. Vastaus oli, että on yksi: "Fancy Dan". Pyysin siltä istumalta siskoani välittämään tapaamispyynnön saman koulun viimeistä luokkaa käyvälle Alpo Hakalalle. Ja niin vain 300 metrin päässä asunut Alpo sitten eräänä päivänä ilmestyi ovelleni.

Aikka Hakala ja vanha Hofner-kitara
Lyhyen keskustelun jälkeen pyysin Alpolta, että pojat keksisivät yhtyeelle uuden, mieleen paremmin painuvan nimen ja sovimme, että tulisin kuuntelemaan heitä harjoituksiin Yhteiskoulun Auditorioon. Ja harjoituksissa, kun pojat alkoivat soittaa, "kyyhkynen laskeutui taivaasta" - ja kaikki oli yhtäkkiä kirkasta kuin lähdevesi! Näissä nuorissa pojissa oli potentiaalia ja asennetta näyttää vanhoille pieruille närhen munat. Pojat olivat ilmiselvästi "rokotettu" American Graffiitti elokuvalla. Heillä oli lyhyet tukat ja he käyttivät vanhoja vaatteita, kuten spittareita ja valkoisia kauluspaitoja. Musiikki oli 50-luvun lopulta ja 60-luvun alusta, Buddy Hollya, Flash Cadillacia, Beach Boysia, Everly Brothersia ja Cliff Richardia. Ja sitten Hakala kertoi vielä yhtyeen uuden nimen, American Graffiitista sovelletusti kopsatun: Teddy and The Tigers! Hiukan myöhemmin, kun näin poikien esiintyvän ensi kerran Teddy & The Tigerseinä Keravan byggalla, vakuutuin, että tie taivaaseen oli auki.

Otin nimekseni Johnny Flight ja Hakalan Aikasta tuli Teddy Guitar. Ensimmäiseksi meidät (paikalla A.H ja K.H) naurettiin ulos EMI-levy-yhtiöstä (Helsinki, Pitäjänmäki) ajan hermolla elävän tuotantopäällikön saatesanoin:

"Tuollainen musiikki ei kiinnosta enää ketään. Ettekö tiedä, että Punk on seuraava next big thing!"

No, emme tienneet. Sen sijaan entinen työnantajani Tampereelta, Epe kiinnitti Tiikerit kesällä 1977 ensimmäisenä yhtyeenä perustamaansa uuteen Poko Rekords levy-yhtiöön kuulematta kappalettakaan. Emmekä edes tehneet Epen kanssa kirjallista levytyssopimusta.
Samaan aikaan Tiikereihin suhtauduttiin kaupallisissa nuortenlehdissä vähättelevästi ja pilkallisesti. Kaiken kaupallisen musiikin tietotoimisto ja massaviihteen ikoni Suosikki-lehti kirjoitti juorupalstallaan numerossaan 9/77 näistä maamme median vielä tänäkin päivänä markkinointimiesten luomaksi väitetystä Tiikeristä vähättelevästi:

"Järvenpäästä pönkii pinnalle 18-vuotiaiden kavereiden muodostama yhtye nimeltä Teddy & The Tigers. Yhtye vetää 50-luvun tyyliä, laulusolisti yrittää olla mahdollisimman hyvä Elvis-jäljitelmä, musiikki ei jytää, vaan svengaa ja sitä rataa..."

Virtasen vanha muuli maalattuna
Ensimmäiset valokuvat Tiikereistä otin Elokuussa 1977 ja kevään, kesän ja syksyn aikana sain vanhoilla suhteillani tanssienjärjestäjiin hommattua kundeille muutaman "testikeikan" (mm. Helsinki, Tampere, Hämeenlinna, Lappeenranta, Aitoo, Lavia, Kangaslampi). Kaikki keikat sujuivat mainiosti ja palaute myös lehdistössä (Juho Juntunen ja Arto Pajukallio) oli myönteisen kannustavaa. Mieleenpainuvimmat näistä esiintymisistä olivat ehdottomasti Lavian tanssilavan ja Helsingin Kulttuuritalon tapahtumat. Kulttuuritalolla Dr. Feelgood lämmittelykeikalla Lee Brilleaux taputteli lavaverhon takana olalleni ("great, great") ja Jussi Raittinen, joka käänsi myöhemmin varmaan puoluetoverien aiheuttaman paineen vuoksi takkinsa, innostui tuolloin kuulemastaan niin paljon, että kutsui meidät (paikalla A.H ja K.H) kotiinsa tutkailemaan levykokoelmaansa. Löysimme Hakalan kanssa Raittiselta jotain, mistä emme olleet voineet aiemmin edes kuvitellakaan; Johnny Burnette & Rock and Roll Trion - varmasti kautta aikain maailman paras ja ylivoimaisesti eniten energiaa tihkuvin rock-a-billy pitkäsoitto. Tajuntamme räjähti siltä istumalta ja niin Tiikereistä tuli rock-a-billy orkesteri, mutta vasta syksyllä 1977. Täpötäydellä Lavian tanssilavalla taas Tiikereiden encoren "Ready Teddy" aikana, eräs nuori mies, joka oli jorannut tanssilattialla koko illan akustinen kitara harteillaan, sekosi bändin soitosta niin perusteellisesti, että iski hullun kiilto silmissä kitaransa säleiksi tanssilattian jykevään, puiseen keskitolppaan. Olin varmaakin varmempi, että vasta taivas tulisi olemaan rajamme....

Ensimmäinen mainoskuvaus studiossa
Siiville nousu vaati vallitsevassa myötätuulessa kuitenkin panostusta, joten seuraavaksi astui kuvioihin se myöhemmin median mainostama SUURI RAHA; silloinen tyttöystäväni ja tuleva vaimoni purki pienen asuntosäästötilinsä ja lainasi minulle ahneelle manageri "roistolle" rahat Tiikereiden keikka-autoon ja orkesteriperäkärryyn (Dodge Monaco -72 ja Virtasen vanha puolikuollut "muuli"). Hakala meni Lokakuussa 1977 armeijaan ja minulle jäi mainiosti aikaa suunnitella yhtyeen ulkoinen ilme; (paitojen kaulukset olivat nousseet jo uhmakkaasti pystyyn) luonnostin esiintymisasut (mm. sivuilta raidalliset housut käytännön kenttäkokeita varten, Beavers sponsoroi), lavavalot, piirsin keikkajulisteen ja maalautin peräkärryn. Levytimme tuolloin myös ensi singlen "Put on your Dancing shoes" ja LP:n "Boppin" Lahdessa Microvox-studiolla sekä teimme keikan silloin tällöin Aikan lomien niin salliessa. Harjoittelimme myös hiukan uusia kappaleita esiintymisten yhteydessä ennen keikkaa.
Kaikki toteutettiin niukan budjetin puiteissa harkiten ja tyylikkäästi hyvää makua viljellen. En halunnut, että Tiikereiden hetken koittaessa pojat olisivat näyttäneet joillekin homeisiin matonkuteisiin verhoutuneilta jyväjemmareilta. Ja olin valmis lyömään vetoa kenen kanssa tahansa, että viimeistään syksyllä 1978, pari, kolme kuukautta Hakalan siviilin pääsyn jälkeen Tigersit tulisivat olemaan maamme ykkösbändi. Arvaa hymyilyttikö mielipuolinen väitteeni aina niin asiantuntevia musiikkipiirejämme! 
 
Tigers Mäntsälä 11.2.1978
Kukaan ei puhunut tuolloin "kerran eletystä", eikä kukaan kriitikoista varmaan ollut kuullut edes sanaa "rock-a-billy." Kaikki olivat tyytyväisiä kuukautiskipujensa kanssa kamppailevaa Waldemar Walleniusta lukuun ottamatta, koska he luulivat Tiikereiden olevan edistyksellinen, oikea "Uuden aallon" orkesteri ja olihan tunnettu vasemmistolainen, Jussi Raittinen ylistänyt yhtyettä. Vasemmistolainen Uusi Laulu (Lindfors) ja Soundi (Montonen) kehuivat Tigersejä vuodenvaihteessa 1977-1978. "Dancin shoes kapusi myyntilistoilla sijalle 14 ja Huhtikuussa maamme disco-listalla aina sijalle 3. Samaisessa kuussa Tigers nousi Help-lehden "Kotimaiset yhtyeet" pörssissä sijalle 14 ja Toukokuussa jo sijalle 6. Jo kuukausia valmiina ollut LP "Boppin" julkaistiin vasta 11.5.1978, viisi viikkoa ennen Hakalan armeijasta vapautumista nimen omaan markkinointiteknillisinten syiden vuoksi ja tuolloin jopa Kansan Uutiset (16.5) suhtautui Tiikereihin perin ystävällisen positiivisesti, Seura-lehti (5/78) otsikoi pienen juttunsa "Sensaatio Teddy and The Tigers" ja Savon Sanomat (28.5) kirjoitti LP:tä arvioidessaan:

"Teddy & The Tigers pitää yllä musiikkiperinnettä tyylillä.... Teddy & The Tigers on todella tervetullut ryhmä kaiken maailman karvaisten Eppu Normaalien joukossa."

Markkinoinnin avaus
Sitten tuli odottamani Kesäkuu ja Teddy vapautui armeijasta, löin tallan pohjaan ja hanat kaakkoon: Ensin Suosikissa julkaistiin salanimellä kirjoittamani artikkeli (5/78) "Varokaa, Tiikerit ovat päässeet irti". 

Tämä synnyttää aivan varmasti mielikuvia
Sitten Help-lehdessä oli Kesäkuun numerossa neliväriaukeamalla alkava upea kapinallishenkinen juttu Tiikereistä (valvoin kuvausta, jota kuvat olivat sellaisia kun halusin) "Teddy & The Tigers riehuu vapaana." Kolmanneksi Juhannuksen jälkeen käynnistyi yli 25 keikan "Boppin" promootiokiertue. Tiikerit esiintyivät ja jakoivat nimmareita päivisin pilkkahinnalla parissa kuukaudessa lähes kaikissa maamme Anttiloissa ja heitti keikan samana iltana läheisellä tanssilavalla tai konserttipaikassa. Neljänneksi Tiikerit saivat Heinäkuussa Levyraadissa kappaleella Babe, Babe yhdet kaikkien aikojen korkeimmat pisteet (48).  Tulivuori-rockissa Lappajärvellä pojat pesivät mennen tullen kaikki ja samaan aikaan pisteeksi iin päälle Suosikki julkaisi toimittajalle sivu mennen syöttämäni kapinaa tihkuvan artikkelin "Vallankumous alkoi Keravalta!"

Lehdistömarkkinoinin huipentuma
Tiikereiden nousukiito yltyi kuten odotinkin Help-lehden "Kotimaiset yhtyeet" pörssissä: Kesäkuussa numero 5, Heinäkuussa numero 4, Elokuussa numero 2 ja Syyskuussa lopulta numero 1. Se oli täytetty, eikä se edes ollut vaikeaa - Ikaros oli noussut siivilleen. Ja totta kai organisoin juhlan kunniaksi molempiin (tietenkin päätoimittajien tietämättä), sekä Suosikki että Help-lehden Syyskuun numeron kansikuvaksi Teddyn! Maamme kaikkien R-kioskien ikkunoista tuijotti ohikulkijaa lukuisa määrä Teddy Guitar'eita!

 
















Ensimmäisen takaisku tuli samaan aikaan kun Tiikerit nousivat bändi-pörssin ykkösiksi, sillä Syyskuussa piti julkaista Tigersien tuleva ykkössingle "Tear it up!" Olin itse mukana kun nauha masteroitiin ja ensimmäiseksi sijoitettiin nimen omaan "Tear it up" styke ja sen jälkeen, siis B-puoleksi "Blue Moon of Kentucky." Mutta mitä tapahtuikaan, Epe vaihtoi omavaltaisesti B-puolen A puoleksi ja niin haihtui haave Tiikereiden ainoasta ja Poko Rekordsin ensimmäisestä listaykkösestä ilmaan kuin sumu aamuiselta niityltä! Arvaa vituttiko?
Kun on tyhmä, niin on tyhmä! Olisi vain pitänyt arvata, että tämä ei jäisi tähän; Epe-Poko tulisi kusemaan myös Tiikereiden Tukholman keikan järjestelyt, itse asiassa ryssimään koko bändin uran ja Hakalan elämän sekä hylkäämään myöhemmin myös Dingon - halleluja! Ja sitten vielä tällaista miestä arvostetaan jonkinlaisena levymogulina?

No jouluksi julkaistiin kakkos-LP "Burn it up" ja sekä Suosikki, että Help lehden vuosiäänestyksissä jyräsimme kaiken kirkkaita kansainvälisiä tähtiä myöten allemme. Varsinkin Help-lehden äänestys oli tylyä luettavaa Tigersiä alusta alkaen aliarvioineelle ja siihen halveksien suhtautuneelle maamme "rock-älymystölle"; Yhden asuntosäästötilin talletuksilla ja liian vilkkaalla mielikuvituksella luotu Teddy and The Tigers oli maamme nuorison keskuudessa vuonna 1978 huomattavasti suositumpi kuin suuren rahan ahneen yunteettomien markkinointikoneistojen maailman nuorisolle tuputtamat John Travolta, Bee Gees tai Abba!


Ei ihme, että perikansallinen kateus pääsi irti ja suuri raha sekä kaikki tuulella huuliaan heiluttavat, jotka tuohon asti olivat suhtautuneet keravalaiskolmikkoon ja Heimoseen ivanaurulla, ryhtyivät heti alkuvuodesta 1979 joko mustamaalaamaan tiikerilaumaa tai repimään rahaa nuorilta kaikella, mikä liittyi tai minkä kuviteltiin liittyvän 1950-lukuun. Niinpä vaikka media yhä valehtelee, että Tigers oli markkinavoimien ja suuren rahan aikaansaannos, niin ennen vuoden 1979 alkua, en nähnyt maassamme Vexi Salmea lukuunottamatta ainuttakaan rahanahnetta 1950-luvun rockilla ratsastavaa hyvin pukeutunutta ja solmioon hirttäytyvää markkinapelleä. Päinvastoin, edistyksellinen musiikkilehti Soundi, sitä nuolevat radion ja lehtien rock-toimittajat ja sellaiset levy-yhtiöt kuin Poko sekä Love Records olivat jo hyvissä ajoin käynnistäneet suuren maailman malliin punk ja uuden aallon musiikin kaupallistamisen, jonka perimmäinen tarkoitus oli kerätä rahat nuorilta valehtelemalla heille kapinasta, anarkiasta, aitoudesta, rehellisyydestä, toivosta, unelmista, epäkaupallisuudesta, edistyksestä ja paremmuudesta!  
Näen heidät, jotka syöttivät nuorille pelkkää pajunköyttä, yhä yhtä selvästi kuin silloin. Myönnän myös näkeväni ne sokeat sopulit ja levymogulit, jotka takoivat tahtomattani Tiikereihin vastenmielisen ja halvan massatuotteen leiman. Yksille Tiikerien esilletuonti ja ylistys tuotti riihikuivaa rahaa, toisille taas Tiikereiden halveksiminen ja  loanheitto takasi maineen ja kunnian, sekä tietysti - rahaa. Siinä sivussa minusta yritettiin tehdä joku vitun joka miehen oksennuspussi. Okei, olin liian nuori ja kokematon - sinisilmäinenkin varmasti. Tyhmyydestä sakotetaan! Mutta mikä oleellisinta, edistyksellisten punk-fasistien harmiksi en suostunut miksikään yleiseksi käymäläksi ja selvisin ulos siitä hullunmyllystä hengissä.

Eddy kaulukset pystyssä
Mutta ensiksi Vexi Salmi, joka halusi tavata minut Keravalla alku kesästä 1978. Uteliaisuudesta sopimani tapaamisen yhteydessä hän halusi ostaa meidät suurella rahalla pois Poko Rekordsilta! Kun kerroin hänelle, ettemme huoraa, hän ryhtyi Suosikin tuella rahaa kerätäkseen järjestämään vuonna 1979 rock-kuninkuuskisoja, joissa nuorille yriteltiin uskotella muun muassa sellaisten apinaorkesterien kuin hänen "Rockin" levymerkille levyttäneiden Dodgersien ja Generalsien olevan aitoja Teddy-bändejä!  Tämä Irwin Goodmanin kaveri sai paskahyökyaallon tulvimaan sisään joka tuutista!

Täytyy tässä tarkentaa, että Tigersien levytyssopimus Poko Rekordsin kanssa oli suullinen ja se sai kirjalliseen muodon vasta Vexi Salmen lähentely-yrityksen jälkeen. Tuolloin minun ja Epen välille syntyi erimielisyyksiä maksettavan royaltyn kohtuullisuudesta. Kantani oli, että Tiikerit halusivat hiukan enemmän ja vielä kohtuullisesti porrasten, kuin aiemmin sovitun 4% levyjen myyntituotosta. Tuo 4 % riisto-royalty oli siihen aikaan ja paljon myös tämän jälkeen vallitseva käytäntö lähes kaikissa, myös edistyksellisen Love Rekordsin, levytyssopimuksissa. Ja kirjallisen sopimuksen puuttumista Tiikert eivät suinkaan käyttäneet kiristyskeinona, kuten moni mielessään epäilee, ei, koska kuvittelimme, että toinenkin osapuoli osaa ajatella muitakin kuin itseänsä, pitää tarvittaessa sanansa ja käyttäytyy yhtä lojaalisti kuin mekin.  Sopimukseen päästyämme minulle jäi kuitenkin vaikutelma, että Epelle jäi paljon hampaankoloon... niin kuin siitä herneet nenään "Tear it up" jupakasta.....

Ja jälkeen päin ihan oikeasti ottaa päähän, että bändin nimeksi tuli Teddy & The Tigers, ei Terry & The Tigers (kuten American Graffitissa), sillä kaiken maailman urpot tulivat niputtamaan englantilaiset teddy-pojat, teddy-muodin ja Tigersit yhteen ilman ainuttakaan ajatusta. Jos olisin vain osannut ennakoida musiikkitoimittajien tyhmyyden sekä maamme nuorison sopulimaisen käyttäytymisen, emme ikinä olisi ostaneet ainuttakaan "dreippiä" Lontoosta loppukesällä 1978, eikä niitä teddy-takkeja olisi ikinä käytetty "Burn it up"-levyn kansikuvassa. Eikä sekään, että lopulta vaihdoimme vaatteita (ulkoista imagoa) vähän väliä auttanut mitään, aidon teddy-pojan piti näyttää aidolle teddy-pojalle, kun lehdet sanoivat niin!

Sitten tämä jo vuonna 1978 alkanut alinomainen itku levyjen soundeista (helppohan kriitikoiden oli narista soundeista, kun ei itse tarvinnut tehdä muuta kuin vetää bisseä ja vessan namikasta), joka laajeni valitukseen liian nopeasta levytysvauhdista, joka ei muuten merkittävästi poikennut "The Doors" yhtyeen alkuaikojen levytystahdista mitenkään ja Steppenwolf levytti jopa useammin! (3 lp:tä/1,5 vuotta). Levyjen soundit tuntuivat jo silloin huonoille ja nyt ne kuulostavat tosi surkeille. Mutta Suomessa ei ollut tuolloin tuottajia, jotka olisivat tienneet miten rock and roll bändistä studiossa ja varsinkin levytysstudion pöydästä voidaan taikoa tutinaa puntteihin saati repiä viimeisetkin fibat irti (olin kokenut esim. Maijasen Paven ja Ödnerin Jannen tuotantometodin, "ohutta yläpilveä", aiemmin). Koska tunnustin ammattitaidottomuuteni tuottajana ja olin muutenkin yöt päivät korvia myöten täynnä kaikenlaista säätämistä (ajoin myös ensimmäisen vuoden yhtyeen keikka-autoa ja miksasin joka ikisen keikan kevääseen 1979 saakka), Richard Stanley tuli mukaan kuvioihin muka tuottajaksi.
Richardin maine tuottajana perustui Hurriganesien "Roadrunner" LP:seen, mutta totuuden nimissä on sanottava, että tuon levyn soundit eivät ainakaan olleet britin ansiota, sillä jo silloin huomasin, että myöskään Stanley, vaikka hän olikin hyvin käyttäytyvä ja kohtelias englantilainen herrasmies, hän ei tiennyt tuottamisesta todellisuudessa yhtään mitään. Tuotimme nimittäin "Rock-a-billy Rebel" albumin Tukholmassa fifty/fifty, emme yhdessä, vaan "vuorotellen" eikä kappaleista voi nykyäänkään erottaa kumpi oli kumman "tekele" ja soundit, ne ovat kauttaaltaan todella enemmän kuin väljähtyneet. Vielä ikävämpää oli se, että Stanleyllä, joka ei tiennyt rock-a-billystä tuon taivaallista, oli kaiken kukkuraksi oma tai epäilen, Epen siunaama missio kastroida Tiikerit ja taluttaa ne munattomina pikkutyttöjen makuuhuoneeseen (esim. "Rock-a-billy rebel" LP:ltä hylätyt Stanleyn & Tokazierin kyhäämät kappaleet, kuten mm. "Honey Bop", sekä Tiger Tracks  LP:n kansi) , sinne sängynpeitteelle kiltisti kehräämään.
Eli soundillisesti olimme aina äänittäjän armoilla! Onneksi edes Buddy Holly EP:n äänittäjä Sound Track studion Timo Tarvainen oli "ammattilainen". Tuo äänite on nimittäin ainoa soundeiltaan erehdyksessä joten kuten onnistunut Tigers-taltiointi. Myöhemmästä singlestä "Twixteen" samalla studiolla ja samalla äänittäjällä tuli sitten soundillisesti totaalinen floppi! Perkele - kun saisi nyt tänä päivänä näillä olemattomien sijaan keskinkertaisilla taidoilla miksata vaikka Tukholmassa äänitetyn "Honey Hush" kipaleen uusiksi!

Drapet olivat suuri virhe....vaikka kait se niin on, että vaikka
olisimme tehneet mitä tahansa,, mikään ei ollut oikein!
Sitten tähän Tiikereiden ympärillä velloneeseen vihapuheeseen, joka alkoi Soundin numerosta 6/78 ja siihen yhtyivät myöhemmin muun muassa Valkeakosken Sanomat, Kansan Uutiset, Demari ja Oulu-lehti.
Tamperelaisen Soundi-lehden toimittajat tiesivät aivan varmasti, että olin vaatimattomasti luvannut tehdä tähän maahan vain ykkösbändin. En aikonutkaan luoda tähän maahan mitään uutta ja musiikkielämää mullistavaa tai manageroida mitään taideyhtyettä (sitä varten oli olemassa jo Rockadillo ja Tapio Korjus sekä Finlevy ja Toivo Kärki). Ja Soundi myös kehui Tiikereiden ensi singleä numerossa 12/77 muun muassa näin:

Kunnollinen rock on aina oikeaa musiikkia. Siinä on paljon sitä, mitä puuttui 60-luvun tuotannosta ja vielä enemmän  70-luvun kamasta. Puhukoon Wallu mitä tahansa punkistaan.

Niin minukin mielestä! Siksi oli yllätys, että aika monen musiikkikriitikon mopo ennemmin tai myöhemmin karkasi.

Mitä pahaa ja tuomittavaa tanssittavassa rock et rollissa voi olla? Enhän tuputtanut nuorisolle ainuttakaan aatetta, en harhakuvitelmia tai turruttavaa viihdettä. Saati, että olisin väittänyt, kuten punkkiin seonnut Wallenius ja myöhemmin itse asiassa koko (?) Soundin toimitus, että Tiikereiden musiikki on jotenkin edistyksellistä, ainutta oikeaa ja se auttaa sinut löytämän itsesi ja kykenee ratkaisemaan vielä vähintään ihmisen olemassaolon arvoituksen. Päinvastoin, kaikissa lehtiartikkeleissa, joissa asiaa meiltä kysyttiin, ilmoitimme, että soitamme 50-luvn rocketti rollia, koska nuoriso haluaa bailata ja bailumusiikin pitää olla kunnollista. Jo heti aluksi kun aloitin Tiikereiden kanssa työskentelyn sanoin pojille: "Muistakaa, älkää sekoittako unelmia ja todellisuutta toisiinsa."
Mutta ehkä maamme musiikkikaaderit eivät halunneetkaan, että nuoriso bailaisi ja pitäisi hauskaa. Ehkä he olivat sitä mieltä, mene ja tiedä, että Tapani Kansassa, Kirkassa ja Dannyssä oli jo ihan tarpeeksi tanssimusiikkia Suomen nuorisolle. Heitä itseään kiinnosti kaiken kokemani perusteella vain taidemusiikki ja edistys! Ja en todellakaan muista nähneeni kenenkään heidän tanssivan! Tampereen Ylioppilastalollakin, kun he sinne eksyivät, he vain lipittivät pöydässään useimmiten happaman näköisinä kusenväristä keppanaa. Näin jälkeenpäin vaikuttaa aivan sille, että heidän kykynsä nauttia elämästä oli jo tuolloin jotenkin surkastanut? Heidän elämässään ei ollut "munaa"!
En tuolloin ymmärtänyt heidän kynistään pulppuavaa katkeruutta ja vainoharhaisuutta, koska en maalaispoikana ollut koskaan aiemmin tuntenut tällaista joukkiota, joka kritiikin nimissä purkaa henkilökohtaista pahaa oloaan muiden päälle oksentamalla. Heidän kritiikkinsä "vääräuskoisia" Tiikereitä kohtaan ei ollut suinkaan rakentavaa, vaan se tihkui vihaa ja halveksuntaa. Kaikkein hölmöimmäksi itsensä teki Waldemar Wallenius (Soundi 6/79):

 "Rockabilly syntyi USA:n etelävaltioiden nuorten hurjapäiden omana tyylinä olla oma itsensä, mutta mistä lähtien siihen ovat kuuluneet avoimen rasistiset tunnukset. Kysyn vaan, että eikö levyn kannessa esiinny orjuuden säilyttämisen puolesta taistelleiden Etelävaltioiden lippu (vrt. mm. Lynyrd Skynyrd ?) ja eikö avauspiisin teemana ole vannonta siitä, että tämän jäykän patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen kannattajat tulevat vielä nouseman kapinaan ja näyttämään Aabraham Lincolnin demokraattisille aatteille mihin ne kuuluvat? Katsokaa nyt vähän niiden poikien perään Epe ja Stanley!"

Kuten jo aiemmin blogissani "Natzikapinaa ja Rock-viihdetoimittaja Waldemar Wallenius" kerroin, niin Wallua närästi nimen omaan se, että "laulun sanojen mukaan etelävaltiolaiset tulevat vielä näyttämään demokraattisille aatteille mihin ne kuuluvat! Tätä paluuta oikein vannotaan!" Rivit, joihin hän viittaa, kuuluvat: 

Mister Robert E. Lee and his rebel men
Surrendered but they said this ain't the end

Jos joku väittää, että nämä rivit kannattavat neekeriorjuuden palauttamista, niin hän on koko ajan umpihumalassa tai hänen päässään on oikeasti jotain vikaa, vikaa, vikaa..... ikään kuin USA:ssa olisi nyt muka demokratia, tai orjuus olisi pois pyyhitty tai kansakunta ei olisi jakautunut kahtia tai neekeriorjuuden poisto olisi tuonut mukanaan onnelan.....tekstissä puhutaan vain ja ainoastaan, että peli jatkuu vielä, tämä ei ole loppu... ja mistään vannonnasta ei koko tekstistä löydy merkkiäkään....eli Wallu valehtelee lukijoilleen niin, että tuopit tutisee... 
Muuten varsinaisia Walleniuksen kuuluttamia vahtikoiria nämä herrat - Epe eli Kari Helenius olisi teettänyt tuolloin rocklevyn kuin rocklevyn, jos raha olisi vain kilissyt kassaan ja Richard Stanley oli se henkilö, joka piirsi kyseisen levyn kannet, jotka tietysti Pokon eli Epen oli hyväksyttävä! Ja Epeltä sai ilmaiseksi äänilevyjä arvostelukappaleiksi, Epe kirjoitti samaan Soundi-lehteen levyarvosteluja salanimellä Pertti Ström ja Epe osti Soundista ilmoitustilaa, joten Epen kanssa ei kannattanut ainakaan epelöidä. Ja Epe pelkäsi "Vanhaa liittoa"....ja kuten jo aiemmin totesin, hylkäsi myöhemmin Dingon....
Miksi joku omassa erinomaisuudessaan rypevä "mulkvist" jaksoi lyödä levy levyn jälkeen Tiikerit "rakentavasti" lyttyyn? Eikö kerta olisi riittänyt? Nykyäänhän tuonlaatuinen sanankäyttö, jota moni musiikkitoimittaja harrasti, tulkittaisiin vihapuheeksi - ja se oli sitä jo silloin. Esimerkiksi Valkeakosken Sanomissa 13.9.1978 nimettömänä esiintyvä oikea älypää kunnostautui kertomalla lukijoilleen muun muassa, että Tigers on "idioottirokkia." Tämä nimetön kynäilijä lienee ajattelemaan kykenemätön vasemmistolainen Waldemar Wallenius (kirjoitustyylistä ja argumentoinnista päätellen ja hänhän oli Valkeakosken kautta Tampereelle asettautunut ja isä oli Valkeakosken Sanomien toimittaja), joka näin Tiikereitä toistuvasti paikallislehdessä mollaamalla ilmeisesti keräsi kolikoita janonsa sammuttamiseen - tosin elämänjano ei sammu kaljalla.
Enkä koskaan ymmärtänyt näiden aivottomien "kriitikoiden" ajatuksenjuoksua, esimerkiksi Kari Mustonen haukkui konserttiarviossaan Oulu-lehdessä ensin 29.3.1979 Teddyn "maitonaamaksi ja vellihousuksi" ja sen jälkeen kirjoitti 9.8.1979 samaisessa lehdessä näin:

"Spidersin levy on tiukka ja menevä, jonka vauhdissa joku Teddy & Tigers jää kirkkaasti taakse (Tulipahan sanottua, vaikka Tigersien manageri Heimonen uhkasi syöttää 125-millisen kirjoittajan kurkusta alas, jos en suhtautuminen ei Tigerseihin muutu, hohhoijaa)"

Minä en todellakaan pyytänyt Mustosta nähtyäni hänet Kuusrockissa muuttamaan suhtautumista vaan muuttamaan käytöstään, lopettamaan sen julkisen paskan heittelyn Tiikereiden päälle! Mutta Mustosen älykkyysosamäärähän ei yltänyt edes ruumiinlämpötilan tasolle.

Eddie ja raidalliset housut
Tiikereiden urasta kertovan lehdistä saksitun leikekirjan varsinainen helmi on Vuosaaren nuorten kotkien (lentokyvyttömäksi leikattavien lasten sos.dem. järjestö) edustajan, aivoidiootti Kimmo Kärkkäisen Kotkaviestin toimitukseen lähettämä mielipidekirjoitus, jolla hän kritisoi saman lehden edellisessä numerossa julkaistua 11-vuotiaan Eiron Tiikereistä ja rock et rollista pitävää kirjettä:

"...massakulttuuristahan on kysymys. Ihmettelenpä, ja olen erittäin vihainenkin, näinkö kotkaliike on osaltaan vastustamassa massakulttuurin törkyjä ja estämässä turruttavan kioskiviihteen tunkeutumista lastemme aivoihin?" 

Siis massa-aatteen aivopesemä demari Kärkkäisen mukaan rock and roll on saastaa ja kioskiviihteenä se tulisi kieltää maamme nuorisolta! Kuinkahan monta miljoonaa ihmistä on oikein tapattanut itsensä vain siksi, että heidän aivoihinsa on lapsena syövytetty sosiaalidemokraattisen puoluekaaderien toimesta vasemmiston valheelliset ja myrkytetyt teesit vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta sekä edistyksestä? Ja Demari lehti aloitti 13.12.1978 valehtelun siitä SUURESTA RAHASTA:

Vielä 50-lukua elävien nuorten suuri suosikki Teddy & The Tigers Keravalta on tehnyt toisen levynsä "Burn it up", jolla kuullaan omaa ja varastettua materiaalia.... On mielenkiintoista pohtia, kuinka pitkälle tämä kokonaisvaltainen muotivillitys on liikemiespiirien nuorille syöttämää voiton maksimointia... JK

"Varastettua"... Kukahan tämä katkeruuden ihanalla aatteella aivopesty nimimerkin taakse lymyävä JK sitten lieneekään onkaan, niin ainakin se tulee selväksi, että hän on menettänyt täydellisesti ajatuskykynsä. Hänhän toistaa kynää käyttäessään puolueohjelmaa kuin lobotomialeikattu pahainen pikkunatsi! Seuraavaksi kepulainen Liitto lehti (2.3.79) väitti Tiikereiden onnistuneen ratsastamaan suosioon nostalgia-aallon laineilla. Samaan laulukuoroon liittyi Pohjolan työ (1.6.78) ja Kaleva (nimetön kriitikko), joka kertoi 27.8.1978, että Tigers on markkinointimiesten rakentama yhtye. Näin SUUREN RAHAN harha syntyi ja alkoi elää omaa elämäänsä....Paskahyöky kasvoi kasvamistaan....


Kuvittelivatko nämä musiikkikaaderit ja vasemmistonuoret todella, että punk-rock olisi syntynyt jotenkin puhtaan neitseellisesti Malcolm McLarenin rätti-butiikistaan mummolleen lahjoittamista fosfaatittomalla pesuaineella käsitellyistä hepeneistä paljain käsin revityistä riekaleista, kaikista kaupallisuuden möröistä puhtaista, luonnonmukaisista ja terveellisistä hakaneulalla yhteen liitetyistä matonkuteista. Ja jotenkin järjetöntä oli sekin, että ehkä vain lobotomian läpikäynyt apinalauma punkkareiden ja Soundi lehden silloisen toimituksen ja muutaman muun maassamme vaikuttaneen musiikkitoimittajan sekä tietysti joidenkin vasemmistolaisten nuorisopoliitikoiden ohella, saattoi pitää tuolloin ylös alas paikallaan hyppimistä eli pogoamista, suuvaahdossa mölyämistä, irvistelyä ja toistensa päälle räkimistä, ylipäätään silmitöntä riehumista sekä porttigongiin kuseskelua kannatettavana edistyksenä tai yhteiskunnallisena kapinana, saati hauskanpitona.

Leikekirjan viimeinen päiväämätön artikkeli on muuten Soundi lehden joskus 1979 syksyllä julkaisema juttu, jossa kerrotaan amerikkalaisen Jon Youngin arvioita suomalaisesta rock-musiikista (otsikolla "Popeda Amerikan markkinoille") vanhan mantereen rockiin erikoistuneesta Trouser Press-lehdessä. Näin hän kirjoittaa Rock-abilly Rebel platasta, siitä samasta platasta, jonka maailman parhaat suomalaiset rock-a-billy asiantuntijat teilasivat ja jonka kantta Waldemar Wallenius ei olisi kelpuuttanut edes saunan uuniin sytykkeeksi:

"Teddy & The Tigers vahvistaa epäilyksen, että rock-a-billyä kunnioitetaan joka puolella maailmaa. Rock-a-billy Rebelin kannessa etelävaltioiden lipun edessä seisova nahka-asuinen trio ei ehkä ole tarpeeksi rasvainen, mutta sitä ei arvasi sen perusteella, mitä levyn urat sisältävät. Se on kakki täällä: läpättävää kaikua tuutin täydeltä, nikottelevaa hermostunutta laulua, ajoittain jopa pystybassoa. Vertailussa Dave Edmunds kuullostaa suorastaan edistykselliseltä. Ja repäisevän "Honey Hush" version ohella saat sellaisia asiantuntevia omia biisejä kuin "Thunder Road" ja "Midnight Creeper". Ajottain Teddy & The Tigers kuullostaa kuin kauan kadoksissa olleelta Sun-sessiolta. Hubba, hubba!"

Oh, you ain't a-gonna make a cotton picker out of me
No ei nyt ihan sentään Sun Sessiolle.... Ja aidon hymyn suupieliini nosti myös se, että useampi pienisieluinen kriitikko väitti arvosteluissaan omistavansa ja jo kuunnelleensa puhki Tiikereiden esittämät alkuperäiskappaleet (Pajukalliokin väitti, että Dancin Shoes olisi rock-a-billyä). Olen kuitenkin aivan varma, että ei edes Rock-Jumala Wallenius saati Helsingin Sanomiin kirjoittanut Petteri Iranto tai Valkeakosken Sanomien nimettömänä toistuvasti ivaansa viljellyt kusipää eivät omistaneet esimerkiksi Rock and Roll triolta singleäkään, saati että he olisivat joskus aiemmin kuulleet yhtyeen esittämiä kappaleita!

Eivätkä Tigersien keikan nähneet korkearvoiset tähtikriitikot olleet Juho Juntusta ja Pentti Teräväistä lukkuunottamatta koskaan tyytväisiä, vaan kaikesta mitä esiintymislavalla tapahtui, löytyi huomautettavaa. Vaikutti aivan sille, kuin nämä kriitikot olisivat toistaneet vanhempiensa heihin heidän lapsuudessa soveltamia kasvatusmenetelmiä, vähättelyä, ivaa, tyytymättömyyttä, maahan polkemista, lällättelyä, aliarviointi ja mitätöintiä - siis yhteensä - itsetunnottomaksi polkemista.
Ja kuinka kukaan voi edes kuvitella, että Tiikerit saavutti suosionsa pelkillä managerin silmänkääntötempuilla, häh? Voin vain todeta, että yksikään Tiikereiden keikka, jonka näin ensimmäisen 1,5 vuoden aikana miksauspöydän takaa, ei ennen Tukholman pr-esiintymistä ollut huono, ei edes välttävä! Bändi oli lavalla toisinaan jopa luunkova! Sen ei tarvinnut koskaan kosiskella yleisöä "kamoon - kaikki yhtäaikaa - nyt" kättentaputus kehoituksilla. Upeimmilla keikoillaan Tigers olisi pessyt mennen tullen kaikki maailman tuolloiset rock-a-billy ja vanhaa rock et rollia soittavat bändit! Esimerkiksi Waldemarin Soundissa 6/78 kovin kehuma Wirhlwind, jonka näimme Hakalan kanssa syksyllä 1978 Lontoossa, oli livenä surkean yksitotinen. Kuullosti erehdyttävästi aivan sille, kuin Gary Glitter ja Alvin Stardustin olisivat yhdessä lavalla kuseneet alleen! Mutta Tiikereiden iskevyyttä eivät ainakaan tajunneet ne, joiden mielestä kovuus tarkoitti hirvittävää rytkettä, tajuttomuutta hipovaa humalatilaa, osoitteetonta meuhkaamista, keskisormen näyttämistä, pään seinään hakkaamista ja rään roiskumista!

Vielä aamulla Värtanin satamassa kasvoistani näkee, että
Tukholman keikka on edellisenä iltana mennyt "munille"!
Teet ensin itse 2 vuotta töitä ja sitten jotkut itseään
ammattilaisiksi luulevat munattomat keskinkertaisuudet
sössivät kaiken yhtenä ainoana iltana!
Sitä vitutuksen määrää ei kukaan osannut koskaan kuvitella.
Suomalaisia, meitä lottovoittajina maahan syntyneitä kuulemma johdetaan edestä, mutta meille vittuillaan takaapäin ja kaikkein mieluiten nimettöminä......

Vaikka aikoinaan murisin ja näytin kulmahampaitani muutamalle keskinkertaiselle musiikkitoimittajalle, niin olen antanut heille anteeksi, myös sille Tukholman keikan toheloinnillaan pilanneelle Fagerlundille (aiempi blogini: "Näin rock-toimittaja typeryydessään oli mukana ryssimässä Tiikereiden Tukholman keikkaa vuonna 1979"), kuulemma alkoholiongelmien kanssa painivalle Wallulle ja lähes kaiken lopulta sössineelle Epellekin, sillä he eivät vieläkään ymmärrä, mitä he tuolloin tekivät. Eikä se, että kerron mitä aikoinaan tapahtui, ole mikään osoitus katkeruudestani. Olen yksinkertaisesti vain sitä mieltä, että totuus on aina julkaisemisen arvoinen. Tajusin jo ajat sitten, että suurin osa näistä maamme eturivin "aatteellisista" nuorista ja musiikkitoimittajista oli ja on henkisesti rampautuneita. He ovat jo varhaislapsuudessa jääneet vaille lämpöä ja läheisyyttä ja he purkivat sumeilematta omia ennakkoluulojaan, omaa ahdistustaan ja pahaa oloaan sekä ajattelemattomuuttaan ympäristöönsä. He itse kutoivat omaa katiskaansa, johon he hukuttautuisivat.
Entä mitä nämä "alan" miehet tekevät nykyään. Kittaavat kaljaa "pohjalla" ja pitävät hauskaa arvostelemalla niitä, jotka eivät "kuse omiin housuihinsa" - no on siinäkin oma huvinsa! Ja voi vain kysyä, että jos itse sain siitä jokapäiväisestä vihankylvöstä ja vähättelystä helvetinmoisen päänsäryn, menetin tasapainoaistini ja olin lähes 2-vuotta työkyvytön , niin miten tuo jatkuva julkinen vittuilu vaikutti pohjimmiltaan ujoon ja herkkään taiteilijaan,  Alpo Hakalaan, Teddy Guitariin? Aiheuttivatko nämä maanmainiot musiikkikriitikot (ja opportunisti Epe) toiminnallaan nyt kuoleman rajoilla killuvan Aikan myöhemmän alkoholismin? Itse olen vakuuttunut, että ehdottomasti KYLLÄ - hyvin suurelta osin!

Suomen-maassa asuvien tampioiden henkistä tilaa kuvaakin hyvin se, että nykyään nämä nuorisoa kusettaneet ja vihaa ympärilleen kylväneet levymogulit, takkia kääntävät taiteilijat sekä rockjournalistit ovat arvostettuja ja palkittuja yhteiskuntamme tukipilareita.

William Reichin kirjassa Fasismin massapsykologia vihjataan, että
raidalliset housut saavat helposti naisten "tussut" märäksi....
Ja sitten siitä nuorisoryhmien välisestä väkivallasta. Kun ensin Eput olivat kappaleessa "James Dean taas" nimitelleet Tigersin tahtiin tanssivia "hulluiksi", niin sitten Elokuussa 1978 Tampereella nämä edistykselliset ja "suvaitsevat" punk-rokkarit alkoivat viskoa kananmunilla esiintyviä Tiikereitä ja yhtä yleisön joukossa ollutta nuorta miestä pistettiin puukolla. Ellei tämä ole arkipäivän fasismia, niin mikä sitten?
Edes Epekään ei voi pestä Wallun ajatusmallin mukaan käsiään. Hänhän hyväksyi "fiftareita" pilkkaavan "James Dean taas"-kappaleen Eppujen LP:lle - ei kukaan muu! Ja Waldemar tykkäsi siitä niin.....
Eikä nuorisoväkivaltaa suinkaan ehkäissyt edistyksen äänitorvena esiintynyt "takinkääntäjä" Arto Pajukallio, joka valitti Suomen Kuvalehdessä yhdessä Juhani Kannen kanssa 13.10.1978 "diinareiden" mätkivän liimalettejä osoitteettomasti turpaan, hänhän kirjoitti vain vähän aiemmin 23.3.1978 Kansan Uutisissa, että Tigersien Buddy Holly EP oli:

"kaipauksessa piehtarointia... vanhan rockin syöttäminen on vahvasti systeemin käsissä... se mikä oli kapinaa vuonna -55 ei voi olla sitä enää vuonna -79"

Sen sijaan Buddy Hollyn vanhemmille Tigersien EP ei ollut rahankeruuta tai ratsastusta kuolleen poikansa maineella. He eivät syyttäneet Tiikereitä Buddyn haudan auki repimisestä vaan kiittivät vuolaasti Tiikereitä poikansa muistamisesta ja olivat todella aidosti otettuja maailman toiselta puolelta lähettämästämme levystä! Ehkä Pajukallion olisi pitänyt mennä osoittamaan kalkkitietävyyttään ja piehtaroimaan myös Hollyn vanhempien kotiin Lubbockiin, Texasiin!  Ehkä Pajukallion pitäisi ryhtyä vastustamaan tänä päivänä kaiken maailman "Hall of Famejä" ja Aid-tukikonsertteja, niissähän voidaan piehtaroida nälkäänäkevien tai syöpään kuolevien kustannuksella (ja niin myös todella tehdään) ? Ihan huoletta voi myös kysyä, mikä sitten on tämän valopää Arto Pajukallion nuorisolle antama oma oivallinen esimerkki? Kill Bill viihdeväkivalta, Freud, Marx, Engels ja Jungin yhtyeen viinanjuonti-imago ja fasistinen vihervasemmistolaisuusko? Ja eikö Freud, Marx, Engels ja Jung ole vielä vanhempia valkoisia "idoleita" historiallisina henkilöinä kuin Pajukallion vuonna 1979 karsastamat Cochran, Holly ja Presley?
Kaiken huipuksi oman pesänsä paskapalleroille umpisokea Hannu Virtanen väitti samaisessa Kansan Uutisissa (3.10.78) "fiftarien" käytöksen vievän ajatukset 30-luvun Saksaan, vaikka juuri hänen lehtensä ja sen edustamat puoluekaaderit antoivat oivan esimerkin yhden ideologian aikaan saamasta edistyksestä ja he toivat ja tuovat yhä ainakin minun ajatuksiini kommarikahelien yksipuoluejärjestelmän, Stalinin puhdistukset ja vankileirien saariston! Käytännössä fasistien ja kommarien ero on kuin veteen piirretty viiva - fasistit tappavat valtaan päästyään etupäässä erilaisiin ryhmiin kuuluvia yksilöitä, kommarit kaikkia - omiakin!

Mitään tällaista ammattimasesti toimivaa, tähtikulttia tietoisesti välttelevää rock-yhtyettä ja sen synnyttämää kateutta ja vihaa pursuavaa, kritiikin varjolla aina henkilökohtaisuuksiin yltävää lällättelyä ei suomalaisessa musiikkibisneksessä ollut koskaan aikaisemmin nähty, eikä nähty!

"Aitous ja rehellisyys ovat Teddy & The Tigersin keinot. Tämä on ainoa bändi, joka ei perusta menestystään tähtikultin varaan. Tigers elää ja liikkuu tavallisten ihmisten joukossa, tähtikulttia ei ole eikä sitä luoda, kiteyttää manageri Heimonen" (Oma Markka 3/79)

AP, Jykä, Aikka, Pleiku, Heimonen ja Pale
Dodgen konepellillä Punkarock 1978 
Ja vaikka tyttöjä pyörtyili yhä enemmän Tiikereiden kesäkiertueella ja yleisömäärät olivat huikeita, niin elämästäni oli kadonnut ilo jo viimeistään Tukholman levy-session yhteydessä. 1.8.1979 tiimalasi lopulta täyttyi. Kaaduin Nummelassa huonekaluhallin lattialle - olin kadottanut tasapainoaistini. Erosin Tiikereistä. Toivuttuani yritin vielä pari vuotta ansaita elantoni musiikkibisneksessä, mutta alan henkinen ilmapiiri oli sairaan ahdistava. Minuun suhtauduttiin ammattipiireissä kuin pilantuneeseen spitaaliseen, kulkutauteja levittävään halpaan makkaraan. Koko rock-teollisuus lemusi kuin hapeton lietelantala. Kaiken kukkuraksi vanhan Rock et Rollin harrastajat olivat ryhtyneet pukemaan päälleen punkkareiden tapaan omia fifties-univormujaan ja muuttuneet laumasieluiksi, jengiytyneet "tykinruuaksi". Lopulta keräsin kamppeeni ja muutin maisemaa. Viiteen vuoteen en kuunnellut musiikkia, en edes radiota.
Olin saanut elää elämättä jääneen (lähdin 16-vuotiaana kotoa) nuoruuteni mukavien kundien kanssa hemmetin nastan musiikin parissa - kiitos!. Ja olin tehnyt sen minkä lupasin, vaikka teinkin kaiken päinvastoin kuin olisi pitänyt - siis päin helvettiä. Menikin pari vuotta ennen kuin suuhuni tarttunut paskan maku katosi. Ikaros ei pudonnut siksi, että sen siivet olisivat syttyneet tuleen, koska oli lentänyt liian korkealle, vaan siksi, että se ammuttiin alas, koska se lensi liian korkealle!

Niin pikkuhiljaa ajan myötä Tiikerit nimettiin politiikoiden talutusnuoraan kytketyssä mediassa SUUREN RAHAN keksinnöksi ja minut leimattiin "ammattipiireissä" vaivihkaa kaikkien massapsykologian toimintasääntöjen mukaan tietysti valvontaa tarvinneeksi sairaaksi "hullu-heimoseksi". Enää koskaan ei tässä maassa sallittaisi sitä, että joku ei tyytyisi tepsuttelemaan kuuliaisesti levy-yhtiöiden talutusnuorassa 4 % royaltysopimuksella. Enää ei tässä maassa hullut managerit uhkaisi syöttää sivistystä ja maamme nuorison neitsyyttä vartioivalle toimittaja-ressulle 125-millistä kameran objektiivia. Levy-yhtiöiden ja heidän lakeijoidensa silmille ei hypitä!
Kuvavaa leimaamiselleni ja sen levinneisyydelle on, että Desibeli.netin arvostellessa Salmen Tigers-story kirjan 2012, seuraavan sukupolven "kriittikko" Aleksi Leskinen kirjoitti: "Haastateltavista tahoista antoisimman luettavan suo tiikereitä hullun kiilto silmissä manageroinut Kari Heimonen. Miehen kärkäs ja hyvin itsevarma, perinteistä kuvien kumartelua karttava tyyli erottuu sopivan ärsyttävästi muusta tekstistä."

Ai niin, ihan unohdin, joskus joku kysyi miten tällaisesta maalaisjuntista tuli manageri, jonka rock-orkesteri pesi maassamme kaikki maailman megatähdet? Vastasin: Olen lukenut tätä varten vain yhden kirjan: Wilhelm Reichin Fasismin Massapsykologian!